Kun nauhoitin tämän viikon lähetystä, on kulunut kaksi vuotta ennalta odottamattomasta National Alliancen perustaneen puheenjohtajan, ystäväni ja varmasti yhden 20. vuosisadan syvämietteisimmän ajattelijan, William L. Piercen, kuolemasta.

Tri. Pierce kertoi minulle, että hänen elämänsä suurin päämäärä oli rakentaa Alliance välineeksi meidän kansamme selviytymiselle ja kehittymiselle, joka ylittää hänen oman johtajuutensa, joka kestää hänen fyysisen elämänsä päättymisen jälkeen ja yli kaikkien sen johtajien elämien päättymisen.

Oli aikoja, jolloin tohtori Pierce tuskaili sitä, tulisiko Alliance selviytymään ollenkaan, ja jopa enemmän aikoina, jolloin hän tunsi olevansa lähes yksin, varmana siitä, että ilman häntä organisaatio ja sen ajatukset joutuisivat unohdetuiksi. 1980-luvun alkuvuosina tohtori Pierce toteutti useita merkittäviä muutoksia Alliancessa. Myrskyisä katu-vallankumouksellinen retoriikka tabloidilehdessä korvattiin yhtä radikaaleilla mutta älykkään tiukoilla artikkeleilla uudessa National Vanguard -lehdessä. Aiheisiin keskittynyt aiempi lähestymistapa jätettiin vähemmälle painotukselle ja kaiken käsittävä rodullis-biologinen maailmankuva, joka oli ajattelumme perusta, tuotiin etusijalle. Massojen huomion kiinnittäminen hylättiin korkealaatuisen eliitin puoleen vetämisen tieltä.

Tämän päivän lähetyksessä aion muistaa tohtori Pierceä antamalla teidän kuulla hänen omat sanansa näistä aiheista. Tässä siis häntä kunnioittaakseeni ja hänen ennaltanäkevien sanojensa levittämiseksi, koskaan aiemmin kenenkään muun kuin Alliancen jäsenten ja Alliancen vuoden 1983 yleiskokouksen osanottajien kuulemana, tohtori Piercen juhlapuhe – ”Ulos synkkyydestä”.

Kaksi tuhatta vuotta sitten runoilija Ovid kirjoitti, että yö on surullisempi kuin päivä. Tiedän, että tämä on aina ollut totta minulle. Kun masentavat ajatukset tulevat, on yleensä yö.

Itse asiassa, olen melko hyväntuulinen suurimman osan aikaa. Mutta aiemmin tapasi olla, että toisinaan kun työskentelin yksin National Officessa myöhään yöllä, synkkä ajatus tuli mieleeni – aina sama ajatus. Se oli, että ei ole riittävästi aikaa tehdä sitä, mitä minun on tehtävä. Se oli, että jotain tapahtuu minulle ennen kuin Alliance on riittävän vahva selviytymään ja jatkamaan kasvamistaan ilman minua.

Sitten epätoivon tunne täytti minut ja minun oli taisteltava vastaan lähes kukistavaa halua tehdä mitä tahansa voidakseni nopeuttaakseni asioita – palata takaisin nopeisiin ja likaisiin keinoihin, joita olin kokeillut menneinä vuosina. En kuitenkaan antanut periksi sille halulle, koska olin jo huomannut kantapään kautta, että nopeat ja likaiset keinot eivät tuota kestäviä lopputuloksia. Tiesin, että meillä oli ainoastaan yksi yritys voittaa tämä sota jossa olemme, ja sen täytyi olla hyvä yritys. Me emme voi epäonnistua. Me emme voi rakentaa jotain, joka on hataraa tai virheellistä. Meidän on tehtävä se täysin oikein, tai se ei toimi. Mutta sen tekeminen oikein tuntuu toisinaan tuskallisen hitaalta. Ja olisi hedelmätöntä, itseä pettävää, jos huolessani tehdä se oikein en saisi riittävästi siitä tehtyä niin, että toiset voisivat jatkaa ennen kuin sairaus lannistaisi minut, tai onnettomuus, tai jopa salamurhaaja.

Nyt, tavallaan, tämä synkkä ajatus, joka tapasi hiipiä mieleeni myöhään illalla, oli ajatus kuolemasta, kuolemanpelko. Me olemme kuolevaisia. Me kaikki tiedämme, että meidän on kuoltava – vaikka kukaan meistä ei halua sitä. Tapa, millä olemme kohdanneet tämän pelon kuolemasta menneisyydessä, on ollut samaistaa itsemme johonkin kuolemattomaan, ajatella itsemme osana jotain, jossa voimme jatkaa elämäämme kun ruumiimme ovat kadonneet. Patriootit ovat samaistaneet itsensä valtioihinsa – usein niin vahvasti, että he ovat olleet lähes halukkaita kuolemaan edistääkseen isänmaittensa etua: heidän esi-isiensä maiden. Oli helpompaa olla patrioottinen, tietenkin, kun maamme vielä kuului meille, kun oli mahdollista kiinnittyä tiettyyn kylään tai maatilaan esi-isiemme kanssa useiden sukupolvien ajan; kun isiemme haudat, ja isoisiemme, ja isoisoisoisoisiemme, olivat lähellämme – ja niin olivat heidän aikaansaannoksensakin: Pellot, jotka he olivat auranneet, rakennukset, jotka he olivat rakentaneet, palkinnot joita he olivat keränneet elämänsä aikana, ansiot, joita he olivat jättäneet jälkeensä. Voimme helposti sovittaa itsemme sukupolvien ja vuosisatojen kuvioon ja olla tuntea tyytyväisyyttä tietoisuudesta, että työmme, palkintomme ja ansiomme säilytettäisiin ja pysyisivät osana jälkeläistemme elämää. Me taistelisimme kaikkia vastaan, jotka uhkaisivat tätä kuviota. Me kuolisimme sen säilyttämiseksi niin, että emme tulisi unohdetuiksi, niin, että meistä olisi aina pieni jälki kaikkien vielä tulevienkin sukupolvien muistissa.

Tänä päivänä koko kuvio on murskattu palasiksi ja poljettu maan mutaan. Olemme menettäneet juuremme, johonki kuulumisen tunteemme, yhteytemme menneeseen ja tulevaan. Me emme voi luottaa muistetuksi tulemiseen. Itse asiassa, jos nykyiset suuntaukset jatkuvat vielä muutaman vuoden ja Martin Luther Kingin unelma ”täydestä tasa-arvosta” toteutuu, niin lastenlapsemme eivät edes tiedä keitä heidän isänsä olivat, vielä vähemmän isoisänsä. Joten patriotismi tarjoaa vähän lohdutusta kuolevaisille näinä päivinä.

Ja eikä ole ihme, että monet ihmiset etsivät jotain muuta kuin omaa maataan johon samaistua. Minulle se jokin on pitkään ollut koko universumi. Elämäni on osa sen elämää ja tiedän, että universumin laajempi elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Se on uskontoni, tai osa sitä. Mutta se on ennemminkin epäpersoonallinen uskonto, ja pimeinä, yksinäisinä öinä toimistossa, se ei itsessään tarjoa riittävästi lohtua pitämään synkkiä tuntemuksia poissa. Kaikissa meissä on, uskoisin, tarve henkilökohtaisemmalle samaistumiselle johonkin kuolemattomaan. Me tarvitsemme enemmän kuin pelkän tietoisuuden, että jokainen meistä on hetkellisesti hehkuva yksilöllisen tietoisuuden kipinä tietoisessa kosmoksessa – kosmoksessa, joka, vaikka sen kokonainen kirkkaus kasvaa, todistaa välähteleviä miljardien yksittäisten kipinöiden syttymisiä ja sitten taas sammumisia.

Tarvitsemme sen lisäksi tietoisuuden siitä, että meillä yksilöinä on merkitystä. Me tarvitsemme tietoisuuden, että voimme jättää jäljen maailmaan omien tekojemme kautta, ja että jälki, jonka jätämme, kestää. Meidän tarvitsee tietää, että henkilökohtaiset panoksemme universumin elämälle tulevat muistetuiksi sen jälkeen, kun olemme edesmenneitä – että toiset lisäävät siihen ja auttavat sitä kasvamaan – niin, että kymmenen sukupolven kuluttua nykyhetkestä, tai jopa sadan sukupolven kuluttua, tieto saavutuksistamme on vielä olemassa. On vielä joku, joka voi sanoa: Silloin suuren kamppailun aikana, aikoja sitten, kun rotu lähes tuhoutui, oli muutama mies ja nainen jotka olivat oikealla puolella; muutamia, jotka tekivät sen, mitä täytyi tehdä; muutamia, jotka saivat jotain aikaan; ja jopa tänään, vuosisatoja myöhemmin, me muistamme heidän nimensä ja heidän ansionsa.

Se on sellainen tietoisuus, joka voittaa kuolemanpelon, sellainen tietoisuus, joka antaa meille jokaiselle henkilökohtaisen yhteyden äärettömään. Sen totuus, että tietoisesti kehittyvä kosmos, josta olen osa, on lopullinen todellisuus. Mutta on myös totta, että Alliance tarjoaa minulle henkilökohtaisen yhteyden sen lopullisen todellisuuden kanssa. Alliance on keino, jolla minä ja monet muut voivat antaa henkilökohtaisen panoksensa tulevaisuudelle. Alliance ei ainoastaan suurenna tekojamme – antamalla meille vivuston, jota meillä ei olisi, jos työskentelisimme yksin – vaan se myös tarjoaa turvallisen säilytyspaikan panoksillemme, tekee niistä säilyviä panostuksia. Ja kun se estää niitä pyyhkiytymästä pois ulkopuolella kasvavan kaaoksen aallossa, se pitää ne paikallaan riittävän kauan, jotta toinen jäsen voi lisätä oman panoksensa meidän antamiemme päälle, ja sitten toiselle rakennettavaksi molempien päälle, ja niin edespäin.

Esimerkiksi, jos joku jäsenistämme kirjoittaa kirjan, joka on arvokas panos kokonaishankkeellemme – vaikkapa William Simpson ja Which Way Western Man? – niin hänen ei tarvitse huolehtia siitä, että se välittömästi katoaa unohdukseen kun hän kuolee, tai että hän ei enää voi myydä sitä itse. Hän tietää, että kun hän on mennyt, Alliance säilyy jatkaakseen hänen kirjansa levittämistä, jatkaakseen sen painattamista, suurentaen sen vaikutusta, kunnes toinen jäsen kykenee rakentamaan sen työn päälle omalla kirjallaan, joka edistää Asiaa yhä pidemmälle.

Se, tietenkin, on teoriaa. Ongelma on, että se on ollut melko huteraa teoriaa menneisyydessä, pääasiassa, koska aivan liian paljon riippui yhdestä yksilöstä: minusta. Kuka voisi olla varma, tulisinko kestämään kuukaudesta seuraavaan? Kuka tietäisi, tulisiko vai eikö kaikki raskas työ ja raha ja aika, jonka hän laittoi Allianceen, menemään hukkaan? Koska saattaisin, millä tahansa minuutilla, antaa periksi ja julistaa, että olen väsynyt iskemään päätäni seinään, ja se olisi sen loppu.

Minun näkökulmastani asiat olivat hieman erilaisia, mutta silti eivät erityisen rohkaisevia. Tiesin, että en antaisi periksi, mutta näin toisten antavan periksi ympärilläni. Vaikutti siltä, että joka kerran kun onnistuimme astumaan askeleen eteenpäin, liu’uimme kolme neljäsosaa askeleen pituudesta takaisinpäin. Ja tiesin, että emme olleet riittävän vahvoja jatkamaan ollenkaan jos lopettaisin, mikä tarkoitti, että minun oli pidettävä kiinni ja jatkettava asioiden eteenpäin ajamista kunnes saavuttaisimme kriittisen pisteen, jossa voisin astua sivuun ja asiat jatkaisivat eteenpäin menoaan ilman minua, koska olisi oikeanlaisia ihmisiä, valmiina ja kykenevinä ottamaan hoitaakseen kaikki minun vastuuni. Huolenani oli, että mitään ei saa tapahtua minulle ennen kuin me saavuttaisimme sen pisteen. Puhtaasti itsekkäästä näkökulmasta en halunnut polttaa kipinääni loppuun saamatta aikaan muutosta, ja synkkä ajatus, joka jatkoi mieleeni tulemista myöhään yöllä, oli, että olin häviämässä kilpajuoksun, että en voisi saavuttaa kriittistä pistettä riittävän ajoissa.

Siinä ei ollut koskaan kyse lopettamisesta. En koskaan huolehtinut siitä, että kaikki raskas työni menisi hukkaan siinä mielessä, etten voisi viettää elämääni nautinnollisemmin. Siitä lähtien kun aloitin, oli vain yksi asia, jonka saatoin tehdä – vaikka ei olisi ollenkaan toivoa voitosta. En voinut lopettaa vaikka olisin halunnutkin. Joka tapauksessa, riippumatta siitä työskentelinkö halukkaasti vai haluttomasti, satunnainen myöhäisen yön tunne, että se oli kaikki tyhjän takia, oli melko uuvuttava.

Onneksi päivänvalolla yleisesti ottaen oli synkkämielisyyteni poistava vaikutus, ja niin kykenin esittämään hyväntuuliset kasvot maailmalle. Ainoa syy, miksi teen tämän tunnustuksen teille on se, että synkät ajatukseni ovat mennyttä aikaa. Jos minulla vielä olisi niitä, en varmasti kertoisi niistä teille. Mutta tosiasia on, että en ole ollut synkkämielinen tulevaisuuden näkymiemme suhteen ainakaan viimeisen vuoden aikana – ja työskentelen silti yksin myöhään yöhön National Officessa. Se, mikä on muuttunut, on meidän värväämistuloksemme kuluneen vuoden aikana.

Tehtävässä, joka National Alliancen on saatava tehdyksi, laatu on kaikki kaikessa. Kuluneen vuoden aikana olemme saaneet ihmisiä, joilla on mitä tarvitaan, jotta työ tulee tehdyksi. Osanotto kokouksessamme voi olla ainoastaan 40 prosenttia slaatu on kaikki kaikessauurempi kuin viime vuonna, mutta niiden ihmisten, joilla on sitä mitä tarvitaan, määrä on kaksinkertaistunut. Olemme lopulta saamassa hyviä jäseniä oleellisesti nopeammin kuin me menetämme heitä – ja, todellakin, me olemme vasta aloittaneet.

Vuosien ajan rämmimme politiikan oikean laidan lapsellisuuden suossa – kuvitteellisuudessa – ilvehtimisessä – tyhmyydessä. Se ei ole kenenkään muun kuin minun vikani, tietenkään – koska en tietänyt mitään muuta kuin oikeiston lähestymistavan. Minä todella uskoin, että populismi, esiintyminen juurettomille, esiintyminen niin sanotuille valkoisille massoille, oli tapa edetä, tapa hankkia voimaa.

Ja olin usein epätoivoinen, kun viimein ymmärsin, että se ei ollut; kun näin, kuinka vähän sellaisia ihmisiä, joihin olisin voinut luottaa, onnistuimme saamaan puolellemme. Lähestymistapamme muuttaminen oli vaikeaa. Se tarkoitti joidenkin sellaisten huonojen tapojen muuttamista, joita me olimme omaksuneet ja käyttäneet. Se tarkoitti tietynlaisen väen vieraannuttamista, joita olimme houkutelleet, joiden kannatuksen jatkumisesta olin silloin vakuuttunut, että me todella sitä tarvitsimme.

Mutta me muutuimme. Ja ensimmäisen kuuden kuukauden aikana saatoin nähdä todellista parannusta. Oikean siiven kummajaiset lakkasivat tulemasta käymään ja heidän tilalleen alkoi tulla ihmisiä, joista voin olla ylpeä – ihmisiä, joihin saatoin luottaa. Silloin myöhäisen yön epätoivo katosi.

Meillä on vielä pitkä, vaikea ja vaarallinen tie edessämme. Tulee olemaan paljon uhreja matkan varrella. Me tulemme tekemään enemmän virheitä, varmasti, ja meidän on oikaistava itseämme monta kertaa. Saatamme vielä olla vihollisemme kukistettavissa, tai saatamme olla liian hitaita ja tulla olosuhteiden voittamiksi – mutta olen nyt vakuuttunut, että voimme saavuttaa tavoitteemme.

Voin nyt nähdä ennalta ajan, jolloin sillä ei enää ole merkitystä mitä minulle tapahtuu, koska on muita, jotka pitävät kipinän hehkumassa ja saavat sen hehkumaan kirkkaammin ja kirkkaammin jokaisen kuluvan vuoden aikana. Näen kuolemattomuuden, kaikille niille, jotka ovat elättäneet kipinää ja jotka elättävät sitä tulevaisuudessa. Näen yhä enemmän ihmisiä – kuten te, jotka olette kanssani täällä tänään – liittyvän Asiaamme joka kuukausi ja joka viikko. Näen ennalta Alliancen kasvun ja voimistumisen ja kyvykkyyden lisääntymisen, paljon suurempana kuin olemme koskaan aiemmin nähneet. Näen ennalta sen, ei enää kaukaisessa tulevaisuudessa, vaan aivan edessämme olevana aikana, kun te jatkatte eteenpäin huomenna ja värväätte Asiaamme toisia itsenne kaltaisia miehiä ja naisia. Kiitos.

Olette kuunnelleet ”Ulos synkkyydestä” -puheen, jonka piti tohtori William Pierce, National Alliancen, tänä päivänä maailman johtavan valkoisten ihmisten etuja edustavan organisaation, perustaja ja puheenjohtaja. Tohtori Piercen vakaumus laatuun yli määrän, hänen yksimielinen omistautuminen tehtäväänsä, ja hänen sellaisten miesten ja naisten värväämisensä, joilla on kykyä ja pitkäkestoista vakautumiskykyä, oli välttämätöntä edistymiselle suurten vastoinkäymisten edessä.

Alliance edistyi, selviytyi traagisesta tohtori Piercen menetyksestä heinäkuussa 2002, ja hänen johtajuutensa perintö elää tänä päivänä elinvoimaisessa, dynaamisessa, elävässä valkoisessa yhteisössä, joka kantaa nimeä: National Alliance. Toivon, että liityt meihin. Suuret asiat ovat mahdollisia meidän ihmisillemme – suuremmat kuin kukaan meistä voi edes kuvitella. Tehkäämme ne tapahtuviksi elinaikamme aikana.

Pää-artikkelimme uusimmassa National Vanguard -aikakauslehtemme numerossa, numerossa 123, on "The Silent Coup" ("Hiljainen vallankaappaus", suom. huom.), jonka on kirjoittanut avustava päätoimittajamme Justin Cowgill, entinen venäläisen uutispalvelu Pravda.ru:n päätoimittaja ja ulkomailla asuva amerikkalainen, joka asuu tällä hetkellä Venäjällä. Herra Cowgill tutkii Vladimir Putinin valtaantulon ja hänen juutalaisia oligarkkeja vastaan käymänsä taistelun historiaa. Kukaan muu kirjoittaja ei omaa sitä näkemystä ja ensikäden tietoa siitä, mitä Venäjällä on oikeasti meneillään, kuin Justin Cowgill, ja hänen ensyklopediamainen analyysinsä todellisista voimista tuon vallankaappauksen takana, joka on ajanut juutalaiset oligarkit vallasta, tulee yllättämään ja valaisemaan teitä.

Jutussa "The Crime Gene" ("rikollisuusgeeni", suom. huom.) National Vanguardin suosittu humoristi, kirjoittaja ja toimittaja Ben Parker luo fiktiivisen ja hauskan katsauksen siihen väkivaltaiseen alaluokkaan, joka tekee modernista Amerikasta niin ruman ja vaarallisen paikan.

Foorumi-osastollamme voitte lukea kirjeitä lukijoiltamme pernaruttomurhista, monirotuisuuden etiikasta, itäeurooppalaisten asenteista juutalaisia kohtaan ja monesta muusta aiheesta.

"News from the Homelands" ("Uutisia kotimaista", suom. huom.) -kolumnissaan avustava päätoimittaja Mark Cotterill tuo meille eurooppalaiset uutiset: HIV Skotlannissa, väestötilastollinen katastrofi Englannissa, nationalistiset voitot Ranskassa ja Italiassa, ja paljon muuta.

Kolumnisti Bob Whitaker romuttaa niinsanotun "mahtavimman sukupolven" mytologian, tuon toisen maailmansodan sukupolven, joka heitti menemään Amerikan valkoisen länsimaisen perinnön monirotuisen sotkun vuoksi; ja hän puhuu myös siitä, kuinka jotkin "hyvin erityiset" ryhmät yhteiskunnassamme ovat kritiikin yläpuolella.

"Postscripts" ("Jälkikirjoitukset", suom. huom.) -osastolla Revilo P. Oliver kirjoittaa artikkeleissa "Douglas Reed and The Controversy of Zion" -- hän oli tärkeä antisionistinen kirjaiija, jonka monet kirjat ovat jälleen saatavilla -- "Face-to-Face With George Wallace" ja "The Mistaken Path", joka puhuu virheistä, joita konservatiivit tekivät kun he eivät liittoutuneet tieteen ja järjen kanssa. (Artikkelien suomenkieliset nimet samassa järjestyksessä: "Douglas Reed ja Sion-kiista", "Kasvotusten George Wallacen kanssa" ja "Väärä polku", suom. huom.).

Kirja-osastollamme Ben Parker luo katsauksen koulujen "integroinnin" epäonnistuneeseen perintöön artikkelissaan "A Half Century of Brown" ja uuden kirja-arvostelijamme Will Lambertin artikkeli "The Tip of an Antenna" kertoo kirjasta "Metamorphosis: The Impact of Third World Immigration on American Culture". (Artikkelien suomenkieliset nimet samassa järjestyksessä: "Puolivuosisataa Brownia", "Antennin kärki" ja "Metamorfoosi: Kolmannen maailman maahanmuuton vaikutus amerikkalaiseen kulttuuriin", suom. huom.).

Kaikki tuo ja paljon muuta on teidän tähän asti parhaimmassa lippulaiva-julkaisumme numerossa.

Yhden National Vanguard -aikauslehden numeron saa viiden dollarin hintaan, postituskulut sisältäen, Yhdysvalloissa ja Kanadassa, kahdeksalla dollarilla muualla. Merkitkää erikseen lehden numero 123 kun tilaatte. Kuuden numeron tilaus on vain 18 dollaria Yhdysvalloissa http://www.natvan.com/cgi-bin/webc.cgi/st_prod.html?p_prodid=758, 26 dollaria Kanadassa http://www.natvan.com/cgi-bin/webc.cgi/st_prod.html?p_prodid=759 ja 36 dollaria maailmanlaajuisesti http://www.natvan.com/cgi-bin/webc.cgi/st_prod.html?p_prodid=766. Kirjoita osoitteeseen:

National Vanguard Books
Box 330
Hillsboro WV 24946
USA

Tai voit tilata netissä osoitteessa natvan.com tai nationalvanguard.org

Ensi viikkoon, tässä on Kevin Alfred Strom muistuttamassa teitä, että jatkatte ajatteluanne vapaasti.