Monirotuisuutta kannattavan valtajärjestelmän ihannoimia henkilöitä kuten mustaa homoseksuaalia, koreografi Alvin Aileytä ja juutalaista lesboa, kirjailija Susan Sontagia leimaa heidän rappiollisuutensa ja syvä vihansa kaikkea valkoista, tervettä ja kaunista kohtaan. National Alliance auttaa valkoisia miehiä ja naisia ymmärtämään, että on toinenkin, parempi tie.
Kuuntelin eilen National Public Radion lähetystä, mediaa, joka tutkii uutisia hieman syvemmältä ja joka kerää hieman kriittisempää yleisöä kuin suuret kaupalliset radiokanavat. ABC ja CBS ahtavat kolmen minuutin yksinkertaistettuja poliittisesti korrekteja puheenpätkiä Limbaughin uuskonservatiivisen lätinän ja turhanpäiväisten tuotteiden mainosten väliin. NPR:llä taas on joka iltapäivä neljä tuntia musiikkia ilman gangsta-rap -kappaleita tai olutmainoksia. NPR on silti juutalaisten propagandaa, se on vain suunnattu yleisölle, joka on muutaman ÄO-pisteen verran piripäitä ja joukkoraiskaajia korkeammalla.
Eilen NPR:n kuuluttajat olivat melkein kyynelissä kahdesta peräkkäisestä tarinasta. Ensimmäisessä meitä sivistettiin kymmenen minuutin ajan siitä, kuinka paljon musta homoseksuaali, sittemmin aidsiin kuollut Alvin Ailey ja hänen tanssijaystävänsä ovat rikastuttaneet amerikkalaista kulttuuria. Oli selvää, että Ailey ja hänen homoseksuaalit afrikkalaiset kaverinsa olivat niin mahtavia taiteilijoita, että heistä pystyi puhumaan vain palvovaan sävyyn.
Kuinkahan kauan siitä on, kun NPR viimeksi omisti ison osan lähetyksestään eläkkeelle jäävälle tanssijalle – ilman, että mukana olisi ollut monirodullista tai juutalaista sävyä. Luultavasti ikuisuus.
Niin paljastava kuin se olikin, se oli kuitenkin tuo toinen uutinen, joka todella kiinnosti minua. Siinä oli paljon enemmän kyyneliä ja se oli paljon kunnioittavampi kuin ensimmäinen. Se oli NPR:n muistokirjoitus juutalaisesta kirjailijasta ja "intellektuellista" Susan Sontagista. Ne NPR:n kuuntelijat, jotka eivät aikaisemmin olleet kuulleet Sontagista, eivät olisi tosin arvanneet hänen olevan juutalainen itse jutusta. NPR:n mukaan hän oli pelkästään mahtava amerikkalainen nainen. NPR:n kuuluttaja puhui hänestä samaan hiljaiseen, hengelliseen ja melkein kuiskaavaan sävyyn kuin kristityt sionistit viitatessaan "Pyhään maahan" tai Jerusalemiin.
Ne meistä, jotka ovat olleet poliittisesti tietoisia parin vuosikymmenen ajan, muistavat Susan Sontagin. Toisin kuin osa hänen varovaisemmista rotutovereistaan, Sontag ilmaisi avoimesti sen, minkä monet juutalaiset tekevät tietyksi vain salaisesti tai hiljaa.
Sontag sanoi:
"Valkoinen rotu on ihmisen historian syöpä; vain valkoinen rotu – sen ideologiat ja keksinnöt – hävittää sivilisaatiot minne ikinä se leviääkin. Se järkyttää planeetan ekologista tasapainoa, mikä nyt uhkaa koko elämää itseään."
Amerikasta Sontag sanoi:
"Amerikka perustettiin kansanmurhalla, kyseenalaistamattomalla olettamuksella siitä, että valkoisilla eurooppalaisilla on oikeus tuhota teknologisesti takapajuiset, värilliset kansat maanosan hallitsemiseksi."
Minulla on taipumus ajatella, että jonkun suoralla ja rehellisellä mielipiteenilmaisulla on jotain arvoa, kuten Sontagin huomautuksella "syövästä". Tosin hetkellinen suorasukainen rehellisyys ei pyyhi pois Susan Sontagin elämää. Hän aiheutti suurta harmia tuhansille nuorille valkoisille, jotka omaksuivat hänen länsimaisvastaiset ja anti-valkoiset "syvälliset" ja "intellektuellit" ajatuksensa koulussa tai akateemisten ja kulttuurillisten järjestöjen kautta.
Oikeistosionistit eivät pitäneet Sontagista, koska hän uskoi Israelin kansanmurhapolitiikan olevan vahingollinen juutalaisille pitkällä aikavälillä. Entinen New York Cityn pormestari ja entinen Sontag-fani Ed Koch sanoi lopettaneensa hänen lukemisensa ja että hän "asuttaisi helvetin yhdeksännen kehän törkeistä hyökkäyksistään Israelia vastaan". Mutta nuo olivat vain perheriitoja. Vähän ennen kuin Koch aloitti hänen välttelemisensä, Sontag sai Jerusalem-palkinnon tämän kaupungin pormestarilta Ehud Olmertilta.
Yhdessäkään Sontagin ylistyspuheessa ei ole mainittu hänen olevan etnisesti juutalainen, vaikka asia tiedetään yleisesti juutalaisten keskuudessa. Hän syntyi Susan Rosenblattiksi, turkiskauppiaan tyttäreksi, mutta hänen nimensä vaihdettiin hänen äitinsä mentyä uudelleen naimisiin.
Vuonna 1950 hän avioitui juutalaisen Philip Rieffin kanssa, josta hän kuitenkin erosi myöhemmin saatuaan lapsen hänen kanssaan. 1980-luvulla hän aloitti kolmen vuosikymmenen lesbosuhteen juutalaisen valokuvaajan Annie Leibovitzin kanssa.
Sontagin kirjailijanimi luotiin sen jälkeen, kun hänen työnsä ilmestyi vasemmistolaisessa Partisan Review’ssa. Lehden toimittaja William Phillips oli juutalainen, anglolta kuulostavasta nimestään huolimatta. Luodessaan juutalaisyhteyksiä New Yorkin koktailijuhlissa, Phillipsin on kerrottu sanoneen hänelle, että mikäli hän haluaisi esiintyä Review’ssa, hänen tarvitsisi vain pyytää. Sontag vastasi: "Minä pyydän." Lehdistössä on usein niin, ettei sanaa "juutalainen" tarvitse edes mainita, vaan rodullisesti tiedostavat juutalaiset osaavat lukea rivien välistä. He vain tietävät.
Eräs akateeminen tarkkailija on huomioinut seuraavaa:
"…Hänen Los Angeles Timesin muistokirjoituksensa on juutalaisen Steve Wassermanin kirjoittama ja eräs toinen mielistelevä artikkeli hänestä on hänen läheisen juutalaisystävänsä Tim Ruttenin, LA Timesin elokuvakriitikon, kirjoittama…. Rutten ei tunnusta Sontagia etniseksi juutalaiseksi, eivätkä hän tai Wasserman keskustele siitä, että Sontagin koko elämä keskittyi juutalaiseen intellektuellimiljööseen tai että hänen asenteensa olivat tyypillisiä juutalaiselle vasemmistolle. Toisin sanoen on helpompaa tulla kuuluisaksi kriitikoksi, jos vain olet kykenevä sulautumaan New Yorkin juutalaisten intellektuellien kulisseihin. Mikäli näin et tee, tehtävä voi olla mahdoton."
National Vanguardin kirjoittaja Hugh Lincoln on myös tarkkasilmäinen:
"Kuten Los Angeles Times, New York Times harvoin mainitsee henkilöt juutalaisiksi. He ovat aina ’syntyjään Venäjältä saapuneita siirtolaisia’, he ovat ’aktiivisia kansalaisoikeusliikkeissä’, ’epäsovinnaisia intellektuelleja’ jne."
Sontag ei sano sitä suoraan, mutta hän pakottaa lukijansa kysymään, mitä pitäisi tehdä kansanmurhaajarodulle? Mitä tehdä elämänmuodolle "joka nyt uhkaa koko elämää itseään"? Luultavasti saman kuin joku tekisi syövälle, onhan rotumme Sontagin mukaan "historian syöpä". Sontag taisteli oikeaa syöpää vastaan vuosikymmeniä, joten vaikka hänen proosansa ovat selviä kuin vesi Long Islandin salmessa, vertauksella itsellään on erehtymätön tarkoitus. Syöpä tulee leikata pois, säteilyttää, myrkyttää ja tappaa. Niin Sontag teki omalle syövälleen – taistelussa, jonka hän lopulta hävisi.
Hänen syöpävertauksensa on hyvin huono. Valkoinen rotu on ollut varmasti valloittava rotu, muttei yhtään enempää kuin muutkaan rodut tällä planeetalla, jossa kaikki rodut haluavat selviytyä sekä kasvaa ja juuri sen vuoksi vaatia itselleen elintilaa ja resursseja. Aina löytyy myös muita, jotka haluavat samoja resursseja, joten konfliktit ja kilpailu ovat väistämättömiä. Kun valkoiset ovat sotineet ja valloittaneet (minun täytyy lisätä, että usein traagisesti omiamme vastaan), se on ollut avointa ja tiedostettua konfliktia. Syöpä ei toimi niin. Syöpä ei seiso miekka kädessä ja julista sotaa sinulle. Syöpä toimii salaa ja sisältä päin. Usein sen hävitystyö on edennyt pitkälle ennen kuin se tulee huomatuksi. Syöpäsolut näyttävät lähes normaaleilta soluilta kehossasi. Mutta ne ovat erilaisia. Ne ovat kuin loisia, syöden kehoa ja kasvaen kehon kustannuksella antamatta samalla mitään hyödyllistä takaisin. Jos ne kasvavat liian suureksi määrältään, keho kuolee. On todellakin eräs etninen ryhmä, johon syöpävertaus saattaisi sopia, mutta se ei ole eurooppalaiset.
En usko, että Susan Sontagin anti-valkoiset marinat tulevat kestämään ajan hammasta. Niin häijyjä kuin ne ovatkin, ne ovat niin teeskenteleviä ja huonosti tehtyjä, että ne unohdetaan suurimmaksi osaksi neljännesvuosisadassa tai vähemmässä ajassa riippumatta siitä, kuka voittaa kulttuurisodan. Juutalaisten rasistien "intellektualismi" ei tule juhlimaan riemuvoitoin kun tarkastelee sen ajatusten tai tyylin ylivallan perusteita. Kun se juhlii, se juhlii etnisen solidaarisuuden, oman ryhmän edistämisen ja uhriensa herkkäuskoisuuden takia. Joten Sontag on putoava tähti, jopa näinä niin juutalaisina aikoina, koska hän on aina korvattavissa. Aina löytyy lisää taidokkaampia itsensä ylistäjiä kirjallisuuden parissa sekä satoja pseudointellektuelleja feministejä ja vielä enemmän valkoistenvastaisia yllyttäjiä. (Tästä tulee mieleen toinen juutalainen, Harvardin Noel Ignatiev, joka sanoo haluavansa hävittää valkoisen rodun.) Kun Sontagin elämää muistellaan, luulen sen olevan räikeä esimerkki juutalaisten itsensä ylistävyydestä sekä vihamielisyydestä valkoisia ija valkoisten sivilisaatiota kohtaan. Lyhyesti sanottuna uskon, että hänet tullaan muistamaan sanasta "syöpä", eikä paljostakaan muusta.
Ei ole väliä, kuinka paljon he intellektualisoivat sitä, ei ole väliä, edistävätkö he uuskonservatiivista monirotuisuutta tai vasemmistolaista multirotuisuutta, ei ole väliä, ovatko he edes tietoisia siitä vai eivät. Tilastot osoittavat, että juutalaisilla kuten Susan Sontagilla, Ed Kochilla tai David Horowitzilla on vaistomainen taipumus muodostaa etnisyyteen perustuva yhteisö, joka toimii tuhotakseen muiden yhteisöt. Niin he yksinkertaisesti elävät. Susan Sontag, huolimatta erittäin huonoista tarkoitusperistään, auttoi meitä ymmärtämään sen.