Tänään, puhukaamme lisää eräästä erittäin huolestuttavasta ilmiöstä, josta olemme puhuneet useaan otteeseen muutaman viime viikon aikana, erityisesti valkoisten -- tai ainakin merkittävästä prosenttimäärästä -- ehdollistumisesta olemaan kykenemättömiä puolustamaan itseään ei-valkoisia vastaan. Kun ensimmäisen kerran kerroin teille raiskauksista ja murhista joiden uhreiksi ne valkoiset joutuivat Kansasin Wichitassa kahden mustan toimesta -- raiskauksista ja murhista joista ei uutisissa mainittu mitään Wichitan ulkopuolella -- esitin kommentin, että kaikkein kauhein tekijä asiassa oli valkoisten täydellinen pidättäytyminen itsepuolustuksesta, heidän täydellisestä epäonnistumisesta edes yrittää puolustaa itseään mustia vastaan joilla oli vain yksi suhteellisen aneeminen pistooli. Valkoiset miehet vain seisoivat ja katsoivat kun mustat raiskasivat ja pahoinpitelivät heidän naisiaan, ja sitten he kaikki polvistuivat tottelevaisesti lumeen kun mustat käskivät heidän tehdä niin ja antoivat ampua itseään takaraivoon, yksi kerrallaan.

Kahden viime viikon ajan olen puhunut Mardi Grasin rotumellakasta Seattlessa, missä pienet mustien ryhmät hyökkäsivät yksittäisiä valkoisia miehiä ja naisia vastaan keskellä yleisöä, josta suurin osa oli valkoisia. Kun mustat löivät nuoria valkoisia naisia maahan ja potkivat heiltä tajun kankaalle, ja kun he repivät vaatteet pois päältä toisilta valkoisilta naisilta ja käpälöivät heitä sekä tunkivat sormiaan heidän ruumiinsa aukkoihin, lähistöllä olleet valkoiset miehet vain tuijottivat yrittämättä edes puuttua asiaan. Nyt tahdon lukea teille kirjeen jonka sain tällä viikolla American Dissident Voices -lähetysteni kuuntelijalta. Hän muistaa kokemuksen, joka hänellä oli New Jerseyssä, ja lainaan siitä:

"Musta ryöstäjä, keskellä kirkasta päivänvaloa, yritti ryöstää nuoren, valkoisen liikemiehen veitsellä uhaten, tämän nostaessa rahaa pankkiautomaatista. Sen sijaan että olisi alistunut hiljaa, kuten niin monet eurooppalaiset miehet tekevät tänä päivänä, nuori valkoinen mies, kuusi jalkaa ja viisi tuumaa pitkä jättiläinen nimeltä Paul, löi hirvittävän tyrmäysiskun suoraan ryöstäjän kasvoihin. Musta ryöstäjä, lihaksikas noin kuusi jalkaa ja kolme tuumaa pitkä, putosi jalkakäytävälle kuin tonni tiiliskiviä.

Valkoinen sankari kuitenkin sai ikävän viillon käsivarteensa lyödessään ryöstäjää. Hän vuoti verta huomattavasti valkoiselle paidalleen ja puvulleen. Kuitenkin Paul kylmähermoisesti otti esiin kännykkänsä ja soitti hätänumeroon ja raportoi ryöstöyrityksestä ja omasta haavastaan. Paulin odotellessa avun saapumista, musta ryöstäjä alkoi palata tajuihinsa ja nosti hitaasti päänsä ylös jalkakäytävästä. Jätti-Paul astui ryöstäjän pään päälle varmistaakseen, että tämä pysyi aloillaan ja maassa. Nähdessään tämän, valkoinen nainen, yksi noin kahdeksan tai kymmenen ihmisen ryhmästä jotka olivat kerääntyneet todistamaan tapausta, kirkui kauhusta ja raivosi valkoiselle sankarille mustan rikollisen pään päälle astumisesta! Tämän jälkeen nynnymäinen valkoinen juppimies polvistui innokkaasti maassa makaavan mustan luo katsoakseen hengittääkö tämä vielä!

Olin todella tyrmistynyt! Tässä oli valkoinen ensin rikoksen uhriksi joutunut mutta sittemmin sankariteon tehnyt mies, yltäpäältä veressä, ja silti jotkut valkoiset jotka todistivat tätä tapausta olivat kiinnostuneempia siitä, hengittikö veitseä heilutellut musta eläin joka oli saanut kunnon aivotärähdyksen. Minä ja jokunen muukin hoidimme Paulia, mutta se oli erikoinen näytös. Paulin haava oli paha mutta ei kuitenkaan hengenvaarallinen. Otaksun, että veitsen kanssa heilunut musta pääsi pienellä näpäytyksellä sormille oikeudessa, joka ei ollut läheskään niin kivulias kuin Paulin haava.

Joidenkin näiden valkoisten silminnäkijöiden selittämätön käytös vaikutti minuun syvästi. Vasta sitten, kun luin teidän materiaalianne, ymmärsin todella mistä tämä vastenmielisen nynnymäinen käytös kumpuaa, mitä sinä päivänä näin. Jos useammat amerikkalaiset olisivat veistetty samasta puusta kuin Paul, Länsimainen sivilisaatio olisi takaisin oikealla tiellä kuukauden sisällä, vai mitä luulette?"

Kyllä, oikein, jos useammat valkoiset amerikkalaiset reagoisivat ei-valkoisten agressiivisuuteen kuten Paul, olisimme paljon paremmassa tilassa. Ja usko pois, valkoiset amerikkalaiset, jopa ne jotka eivät olleet kuusi jalkaa ja viisi tuumaa pitkiä, tapasivat ennen käyttäytyä kuten Paul. Ja olisi ollut aivan käsittämätöntä, että kaksi valkoista silminnäkijää olisivat käyttäytyneet kuten tämä valkoinen nainen ja valkoinen juppi-mies tapauksessa, jota kuvattiin kirjeessä jota juuri teille luin. Eli mitä meille on tapahtunut? Onko liika kristinusko ja toisen posken kääntämisen saarnaaminen pehmentänyt meidät? Enpä usko. Ainakaan en usko, että se olisi päällimmäinen syy nykyiseen ahdinkoomme. Toki kristityt ovat tämän päivän nynny-prikaatien etulinjoissa, mutta maamme kokonaisuutena on vähemmän kristitty kuin se oli vuosisata sitten. Suurempi prosenttimäärä esi- isistämme oli vakaumuksellisia kristittyjä kuin tämän päivän valkoinen väestömme, mutta edes pahin Raamatulla päähän hakkaaja niiden pioneerien keskuudessa, jotka asuttivat tätä maata, ei antanut uskontonsa naisellistaa itseään. Vaikka he saattoivatkin kantaa Raamattua toisessa kädessään kun he suuntasivat kohti länttä ja ottivat maan itselleen ja jälkeläisilleen, he kantoivat kivääriä toisessa kädessään. He olivat itseään kunnioittavia kristittyjä.

Onko liian helppo elämä, liika luksus ja hyvinvointi tehnyt useimmista meistä pelkureita ja muuttaneet jotkut meistä vihollistemme partisaaneiksi? Olen sitä mieltä, että tuo on osa vastauksesta tähän kysymykseen, muttei todellakaan koko kysymykseen. Useammin kuin kerran, puhuessani ihmisten kanssa jotka jo ovat samaa mieltä -- teoriassa -- kanssani rotu-aiheesta ja juutalais- aiheesta olen joutunut näkemään heidän kauhistuvan kun alan puhua niistä lopullisista keinoista, mitä täytyy käyttää yhteiskuntamme puhdistamiseen. Kun puhun tallien siivoamisesta -- kun puhun lopulta edessä olevasta sisällissodasta -- he ovat kauhuissaan. Käsitän, tietysti, että emme tällä hetkellä ole ollenkaan siinä vaiheessa, että voisimme rangaista pettureita ja puhdistaa hallituksen. Mutta jopa pelkkä lopullisen ratkaisun kuvitteleminen saastan puhdistamiseksi hallituksesta ja mediasta kauhistuttaa kuulijoitani. He haluavat harkita ainoastaan ratkaisumalleja joihin ei kuulu väkivaltaa ja verenvuodatusta: vain mukavia, rauhallisia, väkivallattomia ratkaisuja, jotka eivät loukkaa kenenkään tunteita. Kun puhun massiivisen etnisen puhdistuksen lopullisesta tarpeesta kaiken sen vahingon korjaamiseksi, mitä ei- valkoinen maahanmuutto ja rodunsekoitus on viime vuosisadan aikana saanut aikaan, he kauhistuvat jälleen. "Voi, emme voi tehdään niin," he sanovat: "Sehän on kansanmurhaa!"

Ja olen sitä mieltä, että tämä hirvittävä velttous, joka juontaa pehmeästä ja turvallisesta elämästä, on tiettyyn pisteeseen asti vastuussa väkemme tahdon halvaantumisesta. Ehkä siihen on sekoittunut myös jonkin verran kristinuskoa, mikä tekee niin monet väestämme haluttomiksi ryhtyä tehokkaisiin toimiin joita tarvitaan rotumme, yhteiskuntamme ja sivilisaatiomme suojelemiseen. Mutta olipa kyse sitten kristinuskosta tai pehmoudesta, haluttomuus ryhtyä tehokkaisiin toimiin tarvittaessa on karua todellisuutta. Seattlen Mardi Gras -mellakassa, esimerkiksi, valkoiset yleisön joukossa eivät todellakaan tehneet mitään estääkseen mustia riehumasta vetoamalla siihen, että mustilla on osansa monikulttuurisessa yhteiskunnassa. He eivät aikoneet estää heitä panemalla kättään hellästi heidän olkapäilleen ja sanomalla heille, "Ei, veljeni, ei. Sinun ei pidä pahoinpidellä ihmisiä tällä tavalla."

Ainoa tapa pysäyttää nuo mustat olisi ollut se, että ryhmä valkoisia miehiä -- ja siihen olisi tarvittu vain neljä tai viisi rotevaa valkoista miestä -- olisi aseistautunut pesäpallomailoilla, aidantolpilla, rengasraudoilla, linkkuveitsillä tai millä tahansa muulla kättäpidemmällä, ja sitten hyökätä yhden riehuvan mustan jengin kimppuun kerrallaan ja hoidella ne -- pistää kanveesiin -- ei järkeilemällä heidän kanssaan tai uhkailemalla käyttää voimakeinoja. Se, tietysti, olisi merkinnyt mustien kallojen murskaamista ja verenvuodatusta -- ja oman terveyden riskeeraamista. Ja moni valkoinen mies ei ole valmis tuollaiseen tänä päivänä. Heitä ei todellakaan ole kasvatettu oikein. On silkkaa hölmöyttä kuvitella, että Amerikka on voimakas kansakunta koska 100-paunaa painava tyttö USA:n armeijan univormussa voi painaa nappia jossain komentokeskuksessa ja laukaista ohjuksen tuhoamaan kaupungin jossain toisella puolella maailmaa. Amerikkalaiset ovat menettäneet miehisyytensä -- tai he ovat parhaillaan menettämässä sitä -- ja siitä johtuu, ettemme kykene puolustautumaan sisäisiä vihollisiamme vastaan, jotka ovat todellinen uhka olemassaolollemme.

On tietysti välttämätöntä, että meillä on ohjuksia joilla voidaan pistää matalaksi Peking tai Tel Aviv. On välttämätöntä, että meillä on korkean tason sotilasteknologiaa, jotta voimme tappaa tuhansia tai jopa miljoonia vihollisia jokaista omaa kaatunuttamme vastaan. Se on tärkeää koska olemme typerästi auttaneet ei-valkoisia rotuja tällä planeetalla vähentämään kuolleisuuttaan, teollistumaan ja lisääntymään niin, että heitä on enemmän kuin meitä, ja koska olemme auttaneet juutalaisia kehittämäään Israelille tappavan ydin-, kemiallisten- ja biologisten terroriaseiden arsenaalin. Tarvitsemme korkean teknologian sotavoimia torjumaan tätä ulkoista uhkaa. Mutta se mikä tulee tuhoamaan Amerikan, on sisäinen vihollinen, ja sitä vastaan ydinkärjillä varustetut ohjukset ja muut pitkän kantaman aseet ovat hyödyttömiä. Vihollinen, joka meidät tulee tuhoamaan, koostuu kasvavista ei-valkoisten laumoista, jotka ovat jo rajojemme sisäpuolella ja pettureista Washingtonissa ja jokaisessa osavaltion hallituksessa ja jokaisessa kaupungintalossa ja jokaisessa sanomalehden toimituksessa ja jokaisessa oikeustalossa tässä maassa jotka kutsuivat nuo laumat tänne ja jotka nyt hyysäävät ja hellivät näitä. Tämä on se vihollinen joka tulee tuhoamaan meidät, ja taistelussa tätä vihollista vastaan miehisyys on tarpeellista.

No, on vielä yksi syy miksi valkoiset amerikkalaiset seisoskelevat kädet taskuissaan nieleskellen avuttomasti kun mustat jengit hyökkäävät toisten valkoisten miesten kimppuun ja seksuaaalisesti valkoisten naisten kimppuun. Se on sama syy, olen siitä varma, miksi tuo valkoinen nainen New Jerseyssä oli enemmän huolissaan jalkakäytävällä makaavan mustan ryöstäjän hyvinvoinnista kuin sen valkoisen miehen, jonka kimppuun oli veitsen kanssa hyökätty. Ja vaikkakaan en voi olla siitä aivan varma, epäilen vahvasti, että samasta syystä nuo valkoiset miehet Wichitassa antoivat kahden mustan raiskata ja pahoinpidellä heidän naisiaan ja itseään ja lopulta tappaa itsensä, ilman tappelua.

Tärkein syy kykenemättömyyteemme tai haluttomuuteemme puolustaa itseämme, naisiamme, kansaamme ja sivilisaatiotamme sisäistä vihollista vastaan on se, että meitä on psykologisesti ehdollistettu koko elämämme ajan -- tarkoituksella ehdollistettu -- pidättäytymään itsemme puolustamisesta tätä keskuudessamme olevaa vihollista vastaan. Mikä on kaikkein pahinta mitä voit sanoa sopulille, sellaista, joka saa sopulin menemään kalpeaksi pelosta ja kiihkeästi kieltämään syytöksesi? Mikä leima saa takuuvarmasti kenet tahansa poliitikon tai byrokraatin tai armeijan upseerin tai poliisipäällikön kiemurtelemaan ja pyytelemään anteeksi ja juoksemaan piiloon? Se on tietysti "rasistin" leima.

Se on leima, jota ei käytetty juuri yhtään 50 vuotta sitten, kun amerikkalainen yhteiskunta oli niinsanotusti läpeensä rasistinen. Vielä 30 vuotta sitten valkoiset amerikkalaiset saattoivat puhua rodusta avoimella ja rehellisellä tavalla, ilman pelkoa. Jopa yliopistojen professorit, joita ei tänä päivänä voi enää kiittää rohkeudesta saatikka sitten älyllisestä rehellisyydestä, saattoivat puhua rotu-asioista 30 vuotta sitten. Minä olin professori yliopistossa, ja minä keskustelin kollegojeni kanssa akateemisten standardien väistämättömästä rappiosta joka tulisi seuraamaan hallituksen pyrkimyksistä pakottaa yliopistot ottamaan epäpäteviä mustia opiskelijoita ja epäpäteviä mustia tutkijoita. Noina päivinä, vaikkakin jotkut professorit olivat tulenpalavia liberaaleja, saatoimme ainakin keskustella rodullisista asioista. Mutta viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana poliittisen korrektiuden rautaesirippu on laskeutunut, ei pelkästään yliopistojemme kampuksille, vaan koko yhteiskuntaamme.

Kuinka näin kävi? Näin kävi, koska meidät tarkoituksella aivopestiin, koska taitavat propagandistit tarkoituksella ehdollistivat meidät psykologisesti. Televisio oli pääasiallinen propagandaväline - ja on edelleen. Kaikkein suosituimmat televisio-sarjat, joita lähes jokainen amerikkalainen katsoi -- sellaiset sarjat kuin All in the Family (Perhe on pahin suom. huom.) ja M*A*S*H -- olivat nokkelaa propagandaa, joka oli tarkoituksella suunniteltu tekemään "rasismista" pelätty leima ja saamaan valtava valikoima muita ajatuksia ja asenteita pois hyväksyttävyyden piiristä, samalla kun tietyn tyyppiset käyttäytymismallit, jotka aikaisemmin kauhistuttivat suurinta osaa amerikkalaisista, saatiin hyväksyttävien piiriin.

All in the Familyn Archie Bunkeria käytettiin sellaisten valkoisten amerikkalaisten joilla on perinteisiä näkemyksiä rodusta ja seksuaalisuudesta esittämiseen naurettavina, tietämättöminä ja umpimielisinä. M*A*S*H:iä, jossa näytteli vasemmistolainen näyttelijä Alan Alda, käytettiin perinteiset näkemykset omaavien valkoisten esittämiseen ilkeinä kiihkoilijoina, joita kaikki kunnnon ihmiset halveksivat. Kymmenet miljoonat valkoiset amerikkalaiset katselivat näitä sarjoja mustavalkoisista televisioistaan viikko toisensa jälkeen. Minä olin yksi noista valkoisista amerikkalaisista. Sarjat olivat aidosti hauskoja, aidosti viihdyttäviä. Ja ne olivat aidosti myrkyllisiä helposti manipuloitaville sopuleille, joista suurin osa katsojista koostui. Ja minun tuskin tarvitsee kertoa sinulle, että tämä aivopesu-projekti joka oli tähdätty valkoista amerikkalaista enemmistöä kohti, oli lähes täysin sen keskuudessamme olevan pikkuruisen juutalaisen vähemmistön suunnittelema ja toteuttama, joka 60-luvulle mennessä oli saavuttanut käytännössä täydellisen vallan uutis- ja viihdemediassa. He miehittivät mediaa sen kaikilla tasoilla ja pumppasivat myrkkyään käytännössä jokaiseen olohuoneeseen Amerikassa. All in the Family oli Norman Learin luomus. M*A*S*H, alkujaan Hollywood-elokuvana oli Robert Altmanin ja myöhemmin tv-sarjana Larry Gelbartin luomuksia. Lear, Altman ja Gelbart olivat kaikki juutalaisia, ja niin oli käytännössä joka toinen propagandisti joka toimi median kulissien takana. Jokaisen valheiden ja petoksen media-kampanjan, jokaisen myrkyllisen propagandan ja jokaisen aivopesevän saastan takana jota amerikkalaisiin olohuoneisiin ja luokkahuoneisiin kaadetaan takana on joukko juonivia, vihan täyttämiä juutalaisia, jotka ovat päättäneet tuhota sivilisaatiomme ja rotumme.

All in the Family ja M*A*S*H nyt ovat vain kaksi esimerkkiä median aivopesumyrskystä joka laitettiin suurimmalle vaihteelle 1960-luvulla ja joka kiihtyy yhä. Oli tusinoittain muita TV-sarjoja, jotkut sisältivät piilotetumpaa ja jotkut näkyvämpää viestiä; oli puolueelliset televisio-uutiset; oli Hollywood-elokuvia ja radio-ohjelmia ja suosittuja aikakauslehtiä. Ja oli muitakin propaganda-teemoja kuin rotujen tasa-arvo ja homoseksuaalisuuden mainostaminen. Oli "Holocaustia", siitä kuinka köyhät, syytetyt juutalaiset kärsivät niin hirveästi saksalaisten käsissä -- tietysti ilman, että he itse olivat siihen mitenkään syyllisiä -- ja näin ollen ansaitsivat kaikenlaista hyvitystä ja erikois- asemaa ja suojaa kaikilta syytöksiltä.

Oli menossa kampanja "tasa-arvoistaa" miehet ja naiset asevoimissa, työpaikalla ja kaikin tavoin. Tätä kampanjaa sukupuolten tasa-arvoistamiseksi ei käyty pelkästään poliittisen lobbaamisen ja mielenosoitusten avulla. Televisio-viihde esitti suurta roolia naiskuvan miehistämisessä ja mieskuvan naisellistamisessa ja sellaiset ihmiset, jotka eivät suostuneet menemään mukana, esitettiin kiihkoilijoina, vihaajina ja heidät asetettiin halveksunnan ja pilkan kohteiksi.

Ajettiin myös niinkutsuttuja "lasten oikeuksia", eli vapaata kasvatusta ja vastustettiin vanhempien "alistavaa" kasvatusta -- todellisuudessa siis oltiin vastaan kaikenlaista kuria ja pidättyvyyttä. Tämä kampanja oli ehkä kaikkein räikeintä sellaisten radikaalien nuorisoliike-juutalaisten kuin Abbie Hoffmanin ja Jerry Rubinin toimissa "tapa vanhempasi" -sloganeineen 1960- ja 1970-luvuilla, mutta se oli juutalainen televisio mikä mainosti hienostuneemmin ja tehokkaammin sellaisia asenteita, että vanhempien autoriteetti oli vanhanaikaista ja pois muodista ja että itsekuri, vastuuntuntoisuus ja hyvät työtavat olivat vain tylsiä, kapeakatseisia ihmisiä varten, ja että moderni suuntaus oli "jos se tuntuu hyvältä, tee sitä."

Tämä juutalainen propagandamyrsky, tämä aivopesukampanja joka tähtää valkoisen Amerikan demoralisointiin, on ollut ja on edelleen monen rintaman sotaa. Sen kaikkein tärkein rintama on ehkä ollut rodullinen rintama, ja toiseksi tärkein sukupuoli- rintama, mutta jokainen yhteiskunnan aspekti -- jokainen instituutio -- joka voisi tarjota meille ylpeyden ja solidaarisuuden tunnetta, on edelleen hyökkäyksen kohteena. Päämääränä ei ole ollut pelkästään tehdä mustista tasa-arvoisia valkoisten kanssa tai jopa hieman parempia kuin valkoiset, tehdä naisista tasa-arvoisia miesten kanssa tai jopa hieman vahvempia, antaa lapsille yhtä paljon auktoriteettia kuin vanhemmille; päämääränä on ollut tasa-arvoistaa, demokratisoida ja homogenisoida kaikki. Kaikki vanhasta järjestyksestä -- kaikki valkoisesta, patriarkaalisesta, hierarkisesta järjestyksestä -- mikä vain vielä on pystyssä, on hyökkäyksen kohteena ja sitä raastetaan alas: tasa-arvoistetaan, demokratisoidaan, homogenisoidaan.

Mielenkiintoinen esimerkki tästä on viimeaikainen kampanja jossa viis veisataan armeijan eliittijoukkojen Rangersien perinteistä, heidän mustista bareteistaan ja epätavallisen sotaisasta ja miehekkäästä esprit de corps'ista. Kaikki mikä vain on eliittiä, on niiden vihan ja hävitysvimman kohteena, jotka ajavat uutta maailman järjestystä -- ja erityisesti jokin sellainen kuin Rangers, joka on pitkään ollut maskuliinisuuden, patriarkaalisuuden ja epätasa-arvoisuuden pyhättö. Sen sijaan, että he iskisivät suoraan ja näkyvästi Rangersien kimppuun, armeijan poliitikot ja byrokraatit päättivät ensimmäisenä askeleena riistää Rangerseilta heidän erottuva ulkoasunsa. He säätivät, että tästä lähtien jokainen armeijan jäsen, mukaanluettuna jokainen musta naispuolinen sihteeri ja jokainen mestitsi-kokki, tulee käyttämään mustaa barettia, juuri niin kuin Rangersit. Se tulee olemaan heitä yhdistävä teko, armeijan byrokratia virnuili.

Seuraava askel epäilemättä on vaatia Rangersejä alentamaan vaatimuksiaan ja asettaa heille kiintiöt mustia naisia ja mestitsejä varten. Rangersejä on kritisoitu paljon armeijan Special Forces -yksikön ja laivaston Navy Sealsien ohella siitä, että he ovat liian valkoisia ja liian miehisiä. On korkea aika saada nämä eliitti-ryhmät tasa-arvoistettua ja naisellistettua.

Rangersit, mikä miellytti minua, ei antautunut hiljaa yritykselle tasa-arvoistaa heidät muun armeijan kanssa. He nostivat helvetillisen metelin asiasta ja voittivat melkoisesti tukea suurelta määrältä ihmisiä, mukaanlukien joitakin vaikutusvaltaisia hahmoja. Armeijan poliitikot kieltäytyivät perääntymästä päätöksestään antaa mustat baretit kaikille, mutta painostettuna antoivat vastahakoisesti luvan, vasta muutama päivä sitten, Rangersien vaihtaa barettiensa sävyä, ja näin ylläpitää -- vähän aikaa -- heidän eroava ulkoasunsa.

Rangersejä lukuunottamatta, ikävä kyllä, yhteiskunnassamme ei ole ollut montaakaan ryhmää jolla olisi ollut ylpeyttä ja itsekunnioitusta nousta tasa-arvoistajia vastaan. Suurin osa on mennyt hiljaa mukana. Monet ovat menneet mukana jopa innoissaan, toivoen näin tasa-arvoistajien osoittavan heille erityistä suosiota.

Eli mitä meidän tulee tehdä? Kuinka voimme mennä ja saada takaisin miehisyytemme? Valitettavasti, Amerikalle kokonaisuutena asia ei ole niin yksinkertainen kuin se olisi ollut niille valkoisille Mardi Gras -yleisössä Seattlessa. Kyse ei ole vain siitä, että muutamat meistä tarttuvat aidantolppiin ja halkovat mustia kalloja. Ensimmäinen asia mikä meidän pitää tehdä, on pysäyttää juutalaisten valheiden ja juutalaisen myrkyn ja juutalaisen saastan valuminen jokaiseen Amerikan olohuoneeseen ja jokaiseen Amerikan luokkahuoneeseen. Se on suuri tehtävä, erittäin vaikea tehtävä. Olemme nyt ottamassa yhtä pientä, ensimmäistä askelta kohti tässä tehtävässä onnistumista vastaamalla juutalaisten valheisiin ja myrkkyyn näillä American Dissident Voices -lähetyksillä. Vain pieni murto-osa kansastamme kuulee nyt nämä lähetykset. Meidän täytyy saavuttaa hyvin paljon enemmän ihmisiä ennen kuin voimme ottaa seuraavan askeleen. Sinä voit auttaa meitä saavuttamaan tuon seuraavan askeleen nopeammin kertomalla ystävillesi ja naapureillesi ja työtovereillesi näistä lähetyksistä. Tee se!

Kiitos, että olitte kanssani taas tänään.